Kotihaaveita

Meillä vietetään vappuaaton iltaa aavistuksen verran varhaiskeski-ikäisissä merkeissä: Lapset nukkuvat, minä kävin äsken sauvakävelylenkillä ja mies soittaa kuulokkeet päässään pianoa. Takka humisee lämpöä huhtikuisen hyytävään iltaan. Päivän lumipyry on vaihtunut kauniiseen auringonlaskuun, joka lupailee kevään valoa. Olen tainnut aina olla sielultani keski-ikäinen, sillä minusta tällainen ilta on parasta, mitä kuvitella voi.

Miehen tuliaiset eiliseltä kauppareissulta. Hän tietää, että kukat aina lisäävät iloisuuttani. :)

Olen asunut yhdessä vuorotyöläiseni kanssa kahdeksan vuotta, ja koko tämän ajan meidän kotimme on jollain tavalla ollut väliaikainen. Aluksi asuimme vuokrakaksiossa. Se oli ihana alkurakkautemme kotipesä, johon esikoisemme syntyi. Siellä asuessamme kuitenkin tiesimme, että tästä siirrymme ennen pitkää eteenpäin.

Ensimmäinen omistusasuntomme oli rivarikolmio. Remontoimme sen meille omaksi, mutta hyvin pian se ei enää ollutkaan meille sopiva. Toinen lapsi toi mukanaan uusia tarpeita myös asumisen suhteen. Muutimme uudempaan rivarikotiin, jossa autokatos on näppärästi oven edessä ja asuminen remonttivapaata. Kolmannen lapsen myötä tämä kotimme on kuitenkin jo nyt parin vuoden päästä meille auttamatta liian pieni. Tilantarve on huutava.

Me kaipaamme omakotitaloon. Tahdomme, että meillä on piha, missä lapset voivat vapaasti juosta, rymytä ja huutaa välillä äänekkäissäkin leikeissään. Tahdomme, että kodissamme on tilaa paitsi omalle perheelle, myös lasten leikeille ja ystävillemme. Tahdomme luontoa lähellemme. Tahdomme avaruutta ja tilaa hengittää.

Kotihaaveemme on hitsautunut yhteiseksi ja samanlaiseksi luuuuukemattomien talonäyttöjen kautta. Samalla olemme kartuttaneet ymmärrystämme eri vuosikymmenten taloista, niiden haastekohdista ja mahdollisuuksista.

Nyt olemme löytäneet unelmakodin. Siellä on tilaa, ja näköala ulottuu horisonttiin. Talon takana on metsä. Se on kuitenkin vähän kauempana bussireitiltä kuin itse olin kuvitellut. Lisäksi se on vielä kuntotarkastamatta, eli mitä vain voi vielä tapahtua haaveen kaatamiseksi. Olen silti uskaltaunut unelmoimaan kodista. Siitä meidän pitkäntähtäimen, lopullisesta kodista. Siitä, missä voimme viettää näitä rauhallisia koti-iltojamme vielä vanhanakin.