Kevätaurinko ja (hetkellinen) siivousinto

Tänään iltapäivällä olin linnoittautunut kahvikupin kanssa sohvalle, ja vauva köllötteli keskellä olohuoneen lattiaa. Aurinko paistoi kirkkaasti sisään ja sai pölyhiukkaset leijailemaan. Vauva kurotteli kohti pölyhiukkasia ja yritti pulleilla pikku-sormillaan saada hiukkasia kiinni. Minä puolestani join nopeasti kahvini, otin kameran esiin ja yritin saada sekä vauvan että auringossa tanssivat pölyhiukkaset tallennettua yhtä elävästi kuin näkymä edessäni oli. Noh, ainoa, mitä sain, oli uudistunut motivaatio valokuvaamisen harjoitteluun. Kuvista ei oikein tullut sitä, mitä toivoin. 

Pölyhiukkasia kurkottelevan vauvan kuva vaihtui helpompaan kuvattavaan... ;)

 

Kirkkaasti sisään paistava aurinko herätti minussa valokuvausinnon lisäksi myös perinteisen siivousinnon. Pienten lasten kanssa siivottavaa on loputtomasti, ja voin tunnustaa, että en ole tämän kylän innokkain lattioiden kuuraaja. Toisinaan olen miettinyt, että säännöllinen siivouspäivä voisi helpottaa siivoamisen kokonaisuutta. Ehkä näin olisikin. Jostain syystä en silti ole saanut aikaiseksi organisoida siivoamista kovin järkevästi. 

Meidän kodin siivoaminen on tarvelähtöistä. Eli meillä on aina jokin tietty tarve, minkä perusteella siivoamme, tai mikä antaa kimmokkeen siivoamiseen. Välillä tarve on rauhallisuuden lisääminen. Niissä tilanteissa sotkuinen koti aiheuttaa yleisen levottomuuden tunteen, ja jo tavaroiden paikalleen järjestely tai imurointi saa kotiin rauhallisemman tunnelman. 

Usein tarve siivota tulee silloin, kun olemme kutsuneet vieraita kotiimme. On kivempi esitellä siistiä ja seesteistä kotia arkisen peruskaaoksen sijaan.

Kolmas tarve, joka saa minut siivoamaan, on tilan tarve. Meidän kotia voisi luonnehtia kompaktiksi, eli tilaa ei ole kovin paljoa viidelle henkilölle. Ahdistun, kun kotiin kertyy liian paljon tavaraa. Jos erilaista tavaraa, vaatteita tai vaikkapa lajittelemattomia papereita kasaantuu pöydille tai nurkkiin, minulle tulee tarve saada vähennettyä tavaramäärää reilulla kädellä.

Ihana VALO!

Tämän päivän siivousinto taisi nousta rauhallisuuden lisäämisen tarpeesta. Siivosin hiukan yleisiä tiloja, pyyhin auringon esiin tuomia pölyjä ja keräsin muutamia lasten rikkoutuneita leluja poisvietäväksi. Kyllä oli ilo keittää uudet kahvit ja istahtaa astetta siistimpään kotiin kahvista nauttimaan!

Millä te motivoitte itseänne siivoamaan?    

Yksinäiset sunnuntait ja viikkorytmi hakusessa

Meillä on täällä täysi iltatohina päällä. Iltapuuroja syödään, hampaita pestään ja yöpukuja vaihdetaan perinteisen riehunnan saattelemana. Mies on ollut päivän töissä ja työpäivän jälkeen vielä harrastuksessa, joten minä otin / sain omaa aikaa nyt keskellä iltatoimia. Ihana uppoutua blogin kirjoittamiseen, vaikka volyymit vielä ovatkin kohtalaisen korkealla tuolla oven toisella puolen!

Sunnuntain viettäminen yksin lasten kanssa tuntuu aina hiukan erilaiselta kuin tavallisena arkipäivänä. Arkisin on helppo löytää puistoseuraa naapuruston äideistä, tai mennä perhekerhoon lasten kanssa. Ihan vain kotona sisälläkin oleminen on arkipäivisin helpompaa, kun tietää, että monet muutkin hoitavat lapsiaan samaan aikaan yksin kotona. Sunnuntaina useat perheet viettävät aikaa perheen kanssa tai lähtevät pois kotoa viikonlopuksi. Ainakin täällä meidän kulmilla leikkipuistossa ei ole viikonloppuisin samalla tavoin väkeä kuin arkisin.

Tänään nähtiin hetki aurinkoa ikkunan takaa. Hiukan nahistuneet tulppaanit hehkuivat valossa.

Kun mies on viikonloppuisin töissä, koen itseni yksinäisemmäksi kuin arkisin. Tästä tunteesta iso osa taitaa tulla siitä ajatuksesta, että viikonloppuna perheen kuuluisi jonkin sanattoman yhteiskunnallisen normin mukaan olla koolla. Kukapa sen määrittelee, milloin perheen kuuluu tai ei kuulu olla yhdessä, kunhan yhteistä aikaa joskus on. Silti on vaikeampi olla yksin lasten kanssa silloin, kun itsellä on tunne, että ”kaikki muut” ovat perheensä kanssa. Minun kohdallani tämä tunne juontaa varmaankin lapsuudestani, jossa viikot seurasivat toistaan hyvin säännöllisinä. Lauantai-iltaisin oli sauna, sunnuntai oli pyhäpäivä ja maanantaista perjantaihin elettiin säännöllistä arkea.

Olen ryhtynyt piirtämään esikoisellemme viikkokalenteria paperille. Piirrän aina näin sunnuntaisin tulevan viikon aikataulun sellaisena kuin sen tässä vaiheessa tiedän. Huomaan, että lapsi kaipaa samalla tavoin kuin minä itsekin selkeyttä viikkorytmiin. Lapsi ilahtuu, kun voi seurata viikkokalenteristaan viikon etenemistä. Näin saan luotua lapselle (ja ehkä myös itselleni) hiukan enemmän viikkorytmiä kuin mitä sitä olisi ilman konkreettista viikkotaulukon piirtämistä. 

 Jos teillä jollakulla on ideoita, miten saada muodostettua selkeämpää viikkorytmiä tällaisessa epäsäännöllisen vuorotyön rytmittämässä elämässä, otan ilolla kaikki vinkit vastaan!     

Tärkeät leikit saivat tänään jäädä odottamaan aamua.

Minun kirjoittaessani tätä tekstiä mies on saanut lasten iltatoimet tehtyä. Taidan mennä vielä antamaan lapsille hyvänyönsuukot. Mukavaa sunnuntai-iltaa!  

Väsyneen äidin smoothie

Onnea on herätä aamuun, kun mies on vienyt isommat lapset muutamaksi tunniksi hoitoon, ja valmistanut väsyneelle vaimolleen aamusmoothien. Miehen myöhäiset työaamut sattuvat välillä hyvää kohtaan ja todella tarpeeseen. <3

Meidän pikkuneiti nukkui viime yönä taas tosi levottomasti. Alkuyöstä hän nukkui yhden pitemmän, muutaman tunnin mittaisen pätkän, mutta sen jälkeen heräili alle tunnin välein. Nämä valvotut yöt vaikuttavat minuun monella tapaa. Ajatus pätkii, päätä särkee ja pinna on lyhyt. Välillä huimaa ja makeannälkä on ihan mahdoton! Jatkuvan suklaan syömisen vastapainoksi oli ihana saada tähän aamuun raikas ja piristävä aamiaisherkku.

Tässä smoothiessa oli mustikkaa, mansikkaa, appelsiinia ja maustamatonta jugurttia. Banaani pehmentää ihanasti smoothien makua ja sopii kaveriksi monen marjan kanssa, mutta tällä kertaa banaanit olivat lopussa. Hyvältä maistui näinkin!

Pikkuinen nukahti äsken aamupäiväunille takapihalle, joten minä siirryn tästä opiskeluihin liittyvän esseen kimppuun! Hyvää perjantaita kaikille! <3   

Lasi puoliksi täynnä?

Vihdoin hiljaisuus laskeutui tännekin. Meidän muksut menevät pääsääntöisesti aika helposti nukkumaan. Rutiinit ovat joka ilta samat, ja päivän runsaat ulkoilut väsyttävät innokkaimmankin pikkunaperon ennen pitkää. Tänään oli kuitenkin yksi niistä illoista, jolloin monikaan asia ei tuntunut luonnistuvan niin kuin toivoisi. 

Pitkät varjot tänään kevätauringossa. Ihana aurinko!

Tänä iltana lapset varmaan aavistivat, että äidille on huomenna tulossa muutama äitikaveri kylään heti aamusta, ja äiti olisi voinut illan aikana vaikka vähän siivota valmiiksi... No, nyt lapset nukkuvat ja olisi aikaa siivota, mutta mitä tekee äiti? Kirjoittaa blogia tietenkin! Äsken laitoin pikaisesti tiskit ja raivasin pahimmat kasat kaappiin. Siivottu!  

Tänään vuorotyöläinen on myöhään töissä. Siitä päästään varsinaiseen aiheeseen. Yleensä, kun mieheni on myöhään töissä, annan itseni valua itsesääliä lähellä olevaan ärtyneeseen ja rasittuneeseen olotilaan. Koen, että miehen PITÄISI olla täällä kotona laittamassa minun kanssani lapsia nukkumaan. Hänen pitäisi olla täällä ottamassa osansa toisaalta lasten iltakiukuista, ja toisaalta lasten sängyn reunalla supatetuista kultaakin kalliimmista salaisuuksista. Lapsille tulee välillä juuri iltaisin mieleen ne kaikkein tärkeimmät asiansa, ja sydämeni itkee verta, kun isi ei ole niitä juttuja kuulemassa.

Voin tunnustaa, että olen lukemattomia kertoja kantanut marttyyrin kruunua, koska minulla on niin raskasta, kun yksin hoidan lapsia epäsäännöllisinä aikoina miehen työvuorojen vaihteluiden mukaan. Koen, että raskasta on. Sitä en käy kieltämään. Viime aikoina mieleeni on kuitenkin yhä voimakkaammin tullut ajatus siitä, että kuinka isolta osalta itse muodostan omaa kokemustani arjen raskaudesta. Tarkoitan, että jos en toistuvasti toistelisi itselleni, miten raskasta vuorotyöläisen vaimolla kertakaikkiaan oikein onkaan, voisiko minulla olla helpompaa? En oikein uskalla ajatella tuota ajatusta loppuun, koska se paljastaisi, että olen tässä jo useamman vuoden tehnyt itse itselleni hankalampaa elämää. Ja sitten kaiken kukkuraksi vuodattanut tuota omaa ärtymystäni läheisilleni.

Toinen tunnustus, joka tähän liittyy, on se, että salaisesti minä toisinaan pidän näistä illoista, kun mies on töissä. Kun lapset nukkuvat, mikä siis välillä tapahtuu todella aikaisinkin, minulla on koko ilta aikaa katsella juuri niitä hömppäohjelmia, mistä itse pidän. Tai ihan vain olla hiljaisessa kodissa kaikessa rauhassa. Välillä ilta menee kuitenkin siihen, että kaipaan miestä jo kotiin, ja surkuttelen yksinäistä iltapalapöytääni.

Oman asennoitumisen vaihtaminen on vaikeaa. Todella vaikeaa. Siihen liittyy sen myöntäminen, että olen tainnut aiemmin ajatella hiukan hölmösti. Helpompi olisi pysyä vanhassa ajatusmallissa. Jokin minun sisälläni kuitenkin on jo jonkin aikaa suuntautunut siihen suuntaan, että lasi voisi oikeasti olla puoliksi täynnä. Nämä illat yksin kotona ovat oikeasti ihan ok. Toisinaan on superraskasta laittaa yksin väsyneenä yhtä väsyneitä lapsia nukkumaan, mutta toisaalta mies on ollut samana päivänä aamusta pitkään kotona jakamassa arkea.

Koitan muistaa palata tähän tekstiin ja näihin ajatuksiin, kun ilta-ärtymys seuraavan kerran nostaa päätään. Saapi nähdä, miten käy. To be continued.

p.s. Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

p.p.s. Käykäähän vilkaisemassa facebook-sivuani. Saa tykkäilläkin! <3  
 

https://www.facebook.com/vuorotyolaisenvaimo/?ref=aymt_homepage_panel