Vihdoin hiljaisuus laskeutui tännekin. Meidän muksut menevät
pääsääntöisesti aika helposti nukkumaan. Rutiinit ovat joka ilta samat, ja
päivän runsaat ulkoilut väsyttävät innokkaimmankin pikkunaperon ennen pitkää. Tänään
oli kuitenkin yksi niistä illoista, jolloin monikaan asia ei tuntunut
luonnistuvan niin kuin toivoisi.
 |
| Pitkät varjot tänään kevätauringossa. Ihana aurinko! |
Tänä iltana lapset varmaan aavistivat, että äidille on
huomenna tulossa muutama äitikaveri kylään heti aamusta, ja äiti olisi voinut
illan aikana vaikka vähän siivota valmiiksi... No, nyt lapset nukkuvat ja olisi
aikaa siivota, mutta mitä tekee äiti? Kirjoittaa blogia tietenkin! Äsken laitoin
pikaisesti tiskit ja raivasin pahimmat kasat kaappiin. Siivottu!
Tänään vuorotyöläinen on myöhään töissä. Siitä päästään
varsinaiseen aiheeseen. Yleensä, kun mieheni on myöhään töissä, annan itseni
valua itsesääliä lähellä olevaan ärtyneeseen ja rasittuneeseen olotilaan. Koen,
että miehen PITÄISI olla täällä kotona laittamassa minun kanssani lapsia nukkumaan.
Hänen pitäisi olla täällä ottamassa osansa toisaalta lasten iltakiukuista, ja
toisaalta lasten sängyn reunalla supatetuista kultaakin kalliimmista salaisuuksista.
Lapsille tulee välillä juuri iltaisin mieleen ne kaikkein tärkeimmät asiansa,
ja sydämeni itkee verta, kun isi ei ole niitä juttuja kuulemassa.
Voin tunnustaa, että olen lukemattomia kertoja kantanut
marttyyrin kruunua, koska minulla on niin raskasta, kun yksin hoidan lapsia
epäsäännöllisinä aikoina miehen työvuorojen vaihteluiden mukaan. Koen, että
raskasta on. Sitä en käy kieltämään. Viime aikoina mieleeni on kuitenkin yhä
voimakkaammin tullut ajatus siitä, että kuinka isolta osalta itse muodostan
omaa kokemustani arjen raskaudesta. Tarkoitan, että jos en toistuvasti
toistelisi itselleni, miten raskasta vuorotyöläisen vaimolla kertakaikkiaan
oikein onkaan, voisiko minulla olla helpompaa? En oikein uskalla ajatella tuota
ajatusta loppuun, koska se paljastaisi, että olen tässä jo useamman vuoden
tehnyt itse itselleni hankalampaa elämää. Ja sitten kaiken kukkuraksi
vuodattanut tuota omaa ärtymystäni läheisilleni.
Toinen tunnustus, joka tähän liittyy, on se, että salaisesti
minä toisinaan pidän näistä illoista, kun mies on töissä. Kun lapset nukkuvat,
mikä siis välillä tapahtuu todella aikaisinkin, minulla on koko ilta aikaa
katsella juuri niitä hömppäohjelmia, mistä itse pidän. Tai ihan vain olla
hiljaisessa kodissa kaikessa rauhassa. Välillä ilta menee kuitenkin siihen,
että kaipaan miestä jo kotiin, ja surkuttelen yksinäistä iltapalapöytääni.
Oman asennoitumisen vaihtaminen on vaikeaa. Todella vaikeaa.
Siihen liittyy sen myöntäminen, että olen tainnut aiemmin ajatella hiukan
hölmösti. Helpompi olisi pysyä vanhassa ajatusmallissa. Jokin minun sisälläni kuitenkin
on jo jonkin aikaa suuntautunut siihen suuntaan, että lasi voisi oikeasti olla
puoliksi täynnä. Nämä illat yksin kotona ovat oikeasti ihan ok. Toisinaan on
superraskasta laittaa yksin väsyneenä yhtä väsyneitä lapsia nukkumaan, mutta
toisaalta mies on ollut samana päivänä aamusta pitkään kotona jakamassa arkea.
Koitan muistaa palata tähän tekstiin ja näihin ajatuksiin,
kun ilta-ärtymys seuraavan kerran nostaa päätään. Saapi nähdä, miten käy. To be
continued.
p.s. Ihanaa ystävänpäivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti