sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kotihaaveita

Meillä vietetään vappuaaton iltaa aavistuksen verran varhaiskeski-ikäisissä merkeissä: Lapset nukkuvat, minä kävin äsken sauvakävelylenkillä ja mies soittaa kuulokkeet päässään pianoa. Takka humisee lämpöä huhtikuisen hyytävään iltaan. Päivän lumipyry on vaihtunut kauniiseen auringonlaskuun, joka lupailee kevään valoa. Olen tainnut aina olla sielultani keski-ikäinen, sillä minusta tällainen ilta on parasta, mitä kuvitella voi.

Miehen tuliaiset eiliseltä kauppareissulta. Hän tietää, että kukat aina lisäävät iloisuuttani. :)



Olen asunut yhdessä vuorotyöläiseni kanssa kahdeksan vuotta, ja koko tämän ajan meidän kotimme on jollain tavalla ollut väliaikainen. Aluksi asuimme vuokrakaksiossa. Se oli ihana alkurakkautemme kotipesä, johon esikoisemme syntyi. Siellä asuessamme kuitenkin tiesimme, että tästä siirrymme ennen pitkää eteenpäin.

Ensimmäinen omistusasuntomme oli rivarikolmio. Remontoimme sen meille omaksi, mutta hyvin pian se ei enää ollutkaan meille sopiva. Toinen lapsi toi mukanaan uusia tarpeita myös asumisen suhteen. Muutimme uudempaan rivarikotiin, jossa autokatos on näppärästi oven edessä ja asuminen remonttivapaata. Kolmannen lapsen myötä tämä kotimme on kuitenkin jo nyt parin vuoden päästä meille auttamatta liian pieni. Tilantarve on huutava.




Me kaipaamme omakotitaloon. Tahdomme, että meillä on piha, missä lapset voivat vapaasti juosta, rymytä ja huutaa välillä äänekkäissäkin leikeissään. Tahdomme, että kodissamme on tilaa paitsi omalle perheelle, myös lasten leikeille ja ystävillemme. Tahdomme luontoa lähellemme. Tahdomme avaruutta ja tilaa hengittää.

Kotihaaveemme on hitsautunut yhteiseksi ja samanlaiseksi luuuuukemattomien talonäyttöjen kautta. Samalla olemme kartuttaneet ymmärrystämme eri vuosikymmenten taloista, niiden haastekohdista ja mahdollisuuksista.

Nyt olemme löytäneet unelmakodin. Siellä on tilaa, ja näköala ulottuu horisonttiin. Talon takana on metsä. Se on kuitenkin vähän kauempana bussireitiltä kuin itse olin kuvitellut. Lisäksi se on vielä kuntotarkastamatta, eli mitä vain voi vielä tapahtua haaveen kaatamiseksi. Olen silti uskaltaunut unelmoimaan kodista. Siitä meidän pitkäntähtäimen, lopullisesta kodista. Siitä, missä voimme viettää näitä rauhallisia koti-iltojamme vielä vanhanakin.  

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pääsiäisrauhaa!

Onpa hujahtanut monta viikkoa pois blogin ääreltä! Useana iltana blogi on ollut mielessäni, mutta arjessamme on ollut viime aikoina niin monia liikkuvia, isoja osasia, että ajatukset ja aikaresurssit ovat olleet muualla.



Kaikki on kuitenkin tosi hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin koskaan. Välillä elämää ravistellaan, ja epävarmuus tuntuu pelottavalta. Lopulta kokonaisuuden voi kuitenkin nähdä selkeämmin, ja lopputuloksena on rauha. Ihmeellistä.

Rauhallista, rakkauden täyteistä pääsiäispäivän iltaa kaikille! Meillä on tänään satanut narsissien päälle kevyttä lunta.  <3




perjantai 24. maaliskuuta 2017

Äitien yhden päivän mittainen miniloma

Tänään olen ollut tavalliseen tapaan yksin kotona lasten kanssa. Mies tuli vasta äsken töistä kotiin ja kuitenkin lähti töihin jo ajoissa aamulla. Välillä koen todella voimakkaita ärtymyksen tunteita vuorotyön aiheuttamaa kuormaa kohtaan meidän elämässämme. Eräänä iltana siskoni oli auttamassa minua lasten nukkumaanmenotouhuissa, ja sanoin hänelle ihan vahingossa: "Kylläpä iltatoimet sujuisi helposti, jos olisi kaksi aikuista näitä hoitamassa!" Niin. Liian usein olen illat yksin. Vuorotyön kuorma on välillä minulle todella raskas.  

Espoon Rantareitin varrelta

Tällä viikolla otimme samaisen siskoni kanssa yhden päivän mittaisen loman kotiäidin arjesta. Miehet jäivät kotiin hoitamaan lapsia, ja me lähdimme ajamaan sinne, minne auton nokka osoitti. Ainoana suunnitelmana oli käydä illansuussa tapaamassa veljeämme ja hänen tyttöystäväänsä Espoossa. Ajelimme aurinkoisia teitä eteenpäin ja googlettelimme mahdollisia kohteita, missä pysähtyä.

Nautimme siskoni kanssa molemmat kirpputorien kiertelystä, joten yksi etappi meille oli iso kirppiskeskus. Kolusimme kirpputorin kaikki pöydät ja teimme muutamia hyviä löytöjä.



Iltapäivää vietimme Espoossa meren rannalla. Meri on meille sisämaan tytöille huikean kaunis ja aina jollakin tavalla erityinen juttu. Kävelimme Espoon rantareittiä ja hengitimme kirpeän keväistä meri-ilmaa. Kahvit joimme Nokkalan Majakassa. Voi niitä kirkkaita merimaisemia, mitkä kahvilan ikkunoista avautui!

Iltapäivän herkkuhetki Nokkalan Majakassa

Yhden päivän mittainen breikki arjesta on minulle ihan välttämättömyys aina silloin tällöin. Kolmen pienen lapsen kanssa arki on niin intensiivistä, että irtiotto tuli tälläkin kertaa todelliseen tarpeeseen. Virkistyspäivän jälkeen jaksoin taas uudella innolla niistellä pikku-neniä ja pukea kurapukuja pikku-kuraleipurien päälle!

Millaisia arjesta irrottautumisia teillä lukijoillani on? <3

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Voihan vatsatauti...!




Eilen illalla vatsatauti rantautui meillekin. Kolmevuotiaamme on ollut nyt vuorokauden ajan huonossa kunnossa. Kuume on ollut korkealla, eikä edes vesi pysy sisällä. On kyllä kurjaa, kun pieni joutuu sairastamaan.

Yleensä niin eläväinen ja vilkas tyttömme on tänään malttanut lepäillä äidin sylissä pitkiä aikoja, joten jotain iloa tästä taudista on ollut.. ;) Yleensä neitokainen viihtyy sylissä hetken ja pinkaisee lähes samantien seuraaviin seikkailuihinsa. Tänään olen kaikesta harmista huolimatta saanut nauttia pienestä suloisesta tyttösestä sylissäni.

Viime yö meni sekä vatsatautipotilaan että vauvan itkuisuuden vuoksi valvoessa. Jossain vaiheessa aamuyöllä olin niin turhautunut ja väsynyt valvomiseen, että tuiskin yhtä väsyneelle miehelleni. Pikkulapsivuodet kyllä koettelevat parisuhdetta! Olen onnekas, että mieheni on paitsi varsin rauhallinen luonteeltaan, myös 100% sitoutunut yhteiseen elämäämme. Yhdessä rämmitään nämä väsyneet yöt ja vatsatauditkin läpi.

Tämä päivä oli kuitenkin valvotun yön jälkeen aika raskas. Koko päivän kuljin väsymyksestä harmaana. Vasta nyt illansuussa mieleni rauhoittui. Lähdin yksin kauppareissulle ja pysähdyin matkalla järven rantaan. Hengittelin syvään kirpeän raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta. Järvenselän suuruus ja oman elämän pienuus asettuivat mittasuhteisiinsa.


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Normipäivä kuvina

Olen seuraillut innovatiivista ja taitavaa bloggari-parivaljakkoa Heidiä ja Helenaa bloppshopista. He inspiroivat minua yrittäjähenkisyydellään ja ruuhkavuosia elävien äitien elämän tasapainoilullaan. Heidi toteutti jonkin aikaa sitten päivä kuvina -postauksen, mistä kopioin idean itselleni.

Tänään oli ihan tavallinen perjantai:


Lasten aamu alkoi tavalliseen tapaan kaurapuurolla.




Aamupäivällä ulkoiltiin loskasäässä. Äidille tuli kylmä siinä kosteudessa, mutta lapset nauttivat ehkäpä talven viimeisistä mäenlaskukeleistä.


Iltapäivälläkin ulkoiltiin. Olisinpa voinut tallentaa sen linnunlaulun ja puronsolinan, jota lasten kanssa ihasteltiin. Kevään merkkejä!


Ei päivää ilman tiski- ja pyykkihommia...


...eikä sisarusten telmuamista. Iloa, riitaa ja riemua.


Tällä hetkellä mies laittaa lapsia nukkumaan ja minä saan uppoutua opiskeluhommiin illaksi. Kunhan ensin vähän bloggaan! :)


Leppoisaa viikonloppua kaikille!


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Synnytyksen jälkeen huippukuntoon?




Esikoiseni istui pöydän ääressä piirtelemässä ja seurasi samalla, kun hoidin vauvaa. Hän katseli minua pitkään miettiväisen näköisenä ja lausui viimein ajatuksensa: ”Äiti, miksi sulla on vieläkin noin iso maha?”

Ensimmäisen raskauden aikana minulle tuli 12 kg lisää painoa. Tuolloin kilot karisivat vauvavuoden aikana pikkuhiljaa itsestään tavallisella arkiliikunnalla ja ruokavaliolla niin, että toista lasta odottaessani olin normaalipainossani. Toisen raskauden aikana meillä oli remontti, muutto ja vilkas taapero. En jaksanut huolehtia kovin hyvin syömisestäni, joten raskauskiloja tuli liian vähän. Loppuraskaudesta tunsin itseni todella voimattomaksi ja minua huimasi usein. Kolmannen raskauden kohdalla kiinnitin huomiota terveelliseen syömiseen, ja painoa tuli mielestäni sopivasti 10 kg. 


Jumppakenkä odotti äsken näin yksinäisen näköisenä vaatehuoneen nurkassa...

Nyt kolmannen lapsen syntymän jälkeen en ole enää jaksanut panostaa kovin tehokkaasti terveelliseen ruokavalioon omalla kohdallani. Päinvastoin turrutan ihan liian usein väsymystäni suklaalla ja muilla herkuilla. Pieni tarkkanäköinen poikani on siis aivan oikeassa. Äidin vatsa on edelleen, 7,5 kk synnytyksen jälkeen, pehmoinen ja pyöreä!  

Kaikki raskausaikani ovat olleet viimeisen viiden vuoden aikana. Keskivartaloni on ollut lujilla. Nyt kolmannen vauvan kohdalla alan huomata selvästi enemmän merkkejä heikosta lihaskunnosta keskivartalossani. Minulle on tullut ilkeitä selkäkipuja, välillä päivittäin. Lisäksi yleiskuntoni on mennyt niin heikoksi, että väsyn jo pitemmillä kävelylenkeillä.  

On ikävää huomata itsessään rapakunnon merkkejä. Aikana ennen lapsia liikuin aina paljon. Kävin juoksemassa, jumpalla, hiihtämässä ja työmatkapyöräilin. Nytkin haluaisin liikkua ja tuntea itseni raikkaaksi ja sporttiseksi. Voin kertoa, että olo on usein ihan jotain muuta! Valvotut yöt, raskausaikojen vaikutukset ja epäterveellinen herkuttelu vievät voimia.

Lisäksi tähän huonoon fyysiseen kuntooni liittyy jonkinlainen epämääräinen nolouden tai jopa häpeän tunne. Omissa ajatuksissani äidin tulisi olla iloisen reipas ja touhukas. Äiti kävisi juoksulenkillä, milloin vain ehtisi perheen menojen lomassa, ja pukeutuisi timmeihin urheiluvaatteisiin leikkipuiston mamma-treffeille.

Käyttövalmiina!
Tällä viikolla tein ensimmäisen, toivottavasti tehokkaan askelen kohti parempaa kuntoa: Varasin itselleni ajan fysioterapeutille. Toivon häneltä ohjausta ja hyviä jumppaliikkeitä keskivartalon kuntouttamiseen. Toivon, että selkäkivut hellittävät ja voisin pikkuhiljaa jälleen saada liikunnan osaksi arkeani.

Millaisia raskausaikojen jälkeisiä kuntoon pääsemisen tarinoita tai vinkkejä Teillä on?

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Vuorotyöläisen vaimon iltavuoro: Mifu-wokkia ja hiljaisuutta




Täällä vietetään perjantai-iltaa rauhassa, yksin lasten kanssa. Mies on iltavuorossa ja tulee kotiin vasta lähempänä puoltayötä. 

Iltapäivä ja ilta yksin pikku-kolmikon kanssa on tänään mennyt mukavasti. Olin sopinut iltapäiväksi puistotreffit naapurin äidin kanssa. Vaikka keli oli märkä ja hiukan ankea, meillä oli hauskaa. Kuralätäköistä riitti riemua pitkän lumijakson jälkeen. 

Villasukat alle, saappaat jalkaan ja lätäköihin pomppimaan!
Nyt on iltapuurot lasten vatsoissa ja kaksi pienintä jo unessa. Esikoinen lauleskelee sängyssään hiljaa ja katselee kirjojaan. Hänkin todennäköisesti nukahtaa ihan pian. 

Kun mies aikaisemmin oli iltavuorossa töissä, tein usein sellaista ruokaa tai iltapalaa, josta tiesin hänen pitävän. Jätin ruokaa pöydälle odottamaan iltavuorolaisen kotiutumista ja sain itsekin hyvän mielen toisen ilahduttamisesta. Miehen ruokamaku on kuitenkin hiukan erilainen kuin omani. 
 Pikkuhiljaa olen ryhtynyt näinä iltavuoro-iltoina tekemään itselleni sellaista ruokaa, josta minä itse erityisesti pidän. Silti saatan lisäksi tehdä miehelle sen hänen tykkäämänsä pekonimunakkaan. ;)

Uusi tuttavuus ja ihastuksen kohde minulle on Mifu-rae. Miehelleni sen koostumus ei kuulemma ole erityisen mieleinen, mutta itse tykkään Mifun raikkaudesta ja samalla ruokaisuudesta. Sain ystävältäni hyvän reseptin Mifu-wokkiin, ja nyt olen muutamina iltoina tehnyt itselleni pannullisen 
maukasta, terveellistä wokkia. 

Mifua, parsaa, porkkanaa, sipulia, riisinuudelia ja sweet chilli -kastiketta. Slurps!

Olen huomannut, että jo sillä, että teen itselleni sitä ruokaa, mitä itse haluan, voin vähentää miehen vuorotyön tuomaa stressiä omassa mielessäni. Lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen on todella rentouttavaa kokkailla kaikessa rauhassa keittiössä omaa suosikkiruokaa. Tänään sain jo aamupäivällä uutta intoa ja hyvää mieltä päivään, kun lasten kanssa puistoreissulla poikkesimme lähikauppaan, ja ostin illan wokkitarpeet valmiiksi.   

Tässä elämäntilanteessamme, jossa miehen vuorotyö sääntelee melko paljon menemisiämme ja tekemisiämme, on erityisen tärkeää, että kuuntelen herkällä korvalla omia tarpeitani. En pysty vaikuttamaan merkittävään osaan arjestamme, mutta voin laittaa itseni etusijalle ja olla itselleni lempeä vaikkapa oman iltapalani muodossa. Siinä voin hemmotella itseäni ja taputtaa itseäni olalle kiitokseksi päivän työstä. 

Taitaa mennä loputkin tässä illan aikana... :)



Herkullinen iltaruoka ja täydellisen hiljainen koti. Tällä hetkellä en osaisi toivoa mitään muuta. 

Millaisin keinoin te hemmottelette itseänne? Onko muitakin ruualla itseään hellijöitä?


p.s. Käykäähän tykkäilemässä Facebookissa <3 
 https://www.facebook.com/vuorotyolaisenvaimo/?ref=aymt_homepage_panel

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Sairastelua, ja kolmennen lapsen mukanaan tuoma rentous



Meillä on sairastettu. Ei mitään vakavaa, vain tätä tuttua, jokatalvista nuhakuumetta korvatulehduksineen. Viime viikko meni ikävästi valvoessa, sillä pienimmäisen yöt muuttuivat flunssan myötä huonoista mahdottoman huonoiksi. Korvatulehdus häneltä löytyi, ja tuntui, että lääkkeet eivät kovin nopeasti helpottaneet lapsen oloa. 

Kevätaurinko sulattaa!
 
Vauvan öiset itkeskelyt ovat olleet raskaita, mutta onneksi yöt ovat nyt jo selvästi helpottamaan päin. Vaikka jouduin valvomaan monta yötä peräkkäin hyvin lyhyillä unipätkillä, en silti tuntenut itseäni loputtoman väsyneeksi. Minua kantoi ajatus, että voin omalla hellyydelläni helpottaa pienen oloa, ja toisaalta, että pian tämäkin flunssa on ohi.

Kolmannen lapsen kohdalla huomaan ajattelevani monessa tilanteessa eri lailla kuin aiemmin. Esimerkiksi valvominen: Vaikka valvominen väsyttää järkyttävän paljon, en silti stressaa siitä. Tiedän jo kokemuksesta, että ennen pitkää lapsi nukkuu. Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin meillä nukutaan kokonaisia öitä. Sillä, kuinka pitkä aika niihin kokonaisiin öihin on, ei ole oikeastaan väliä. Tärkeintä on, että TIEDÄN, että kyllä tämä tästä joskus helpottaa. Ensimmäisen ja vielä toisenkin lapsen kohdalla ahdistuin hankalissa vaiheissa, koska en osannut ajatella vaiheen olevan väliaikaista.  

Kolmas lapsi on kaiken kaikkiaan tuonut mukanaan rentoutta ja levollisuutta. Kolmannen vauvan kohdalla tiedän, miten järkyttävän nopeasti vauva onkin jo viisivuotias! Ensimmäisen ja toisen lapsen vauva-aika tuntui loputtoman pitkältä. Nyt heijailen kolmatta vauvaani ja iloitsen jokaisesta hetkestä, kun hän vielä on vauva. Välillä haluan kaksin käsin pitää kiinni tästä hetkestä ja helliä pikkuvauvaani. Samalla kuitenkin iloitsen hänen kasvustaan. Muistan, miten hauskoja ja suloisia taaperot osaavat olla. Eikä tuleva tahtoikäkään tunnu kovin hankalalta ajatukselta tämän kolmannen kohdalla, koska niitäkin vaiheita on tässä perheessä eletty jo monta vuotta ensimmäisen ja toisen lapsen kanssa.

On kiinnostavaa ja riipaisevaakin seurata omaa kasvuani äitiydessä. Muistelen lämmöllä ja hellyydellä sitä epävarmaa nuorta äitiä, jollainen olin viisi vuotta sitten. Muistan, miten kovasti tahdoin ja yritin olla paras mahdollinen äiti. Muistan, miten joskus itkin, kun vauva itki, eikä heti rauhoittunut. Muistan, miten tein kaikki soseet vauvalleni itse parhaista mahdollisista raaka-aineista ja kanniskelin niitä kylmälaukussa mukanani missä vain vauvan kanssa kuljin.

Paljon on noista vuosista muuttunut, mutta edelleen olen epävarma. En oikeastaan edes tahdo olla näennäisen varma äiti, joka tietää, miten hommat hoidetaan. Jos jotakin epävarmuuteen liittyen on viidessä vuodessa muuttunut, niin se, että tänään voin suurella rentoudella todeta, että olen epävarma. Miten voisinkaan olla varma?

Jokainen kolmesta lapsestamme on oma, ainutkertainen persoonansa. Vaikka monet lasten perushoitoon liittyvät asiat sujuvat rennosti ja varmasti, jokaisen lapsen kohdalla tulee tilanteita, että mietin, miten tähän olisi paras suhtautua. Ja koen epävarmuutta. Kolmannen lapsen kohdalla en enää koe painetta olla muiden silmissä mahdollisimman hyvä äiti. Nyt tiedän olevani paras mahdollinen, erehtyväinen, epävarma, mutta täynnä rakkautta oleva äiti omille lapsilleni.     

Miehen tekemä hedelmärahka odottaa herkuttelijaa tämän blogitekstin kirjoittamisen jälkeen :)