keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Sairastelua, ja kolmennen lapsen mukanaan tuoma rentous



Meillä on sairastettu. Ei mitään vakavaa, vain tätä tuttua, jokatalvista nuhakuumetta korvatulehduksineen. Viime viikko meni ikävästi valvoessa, sillä pienimmäisen yöt muuttuivat flunssan myötä huonoista mahdottoman huonoiksi. Korvatulehdus häneltä löytyi, ja tuntui, että lääkkeet eivät kovin nopeasti helpottaneet lapsen oloa. 

Kevätaurinko sulattaa!
 
Vauvan öiset itkeskelyt ovat olleet raskaita, mutta onneksi yöt ovat nyt jo selvästi helpottamaan päin. Vaikka jouduin valvomaan monta yötä peräkkäin hyvin lyhyillä unipätkillä, en silti tuntenut itseäni loputtoman väsyneeksi. Minua kantoi ajatus, että voin omalla hellyydelläni helpottaa pienen oloa, ja toisaalta, että pian tämäkin flunssa on ohi.

Kolmannen lapsen kohdalla huomaan ajattelevani monessa tilanteessa eri lailla kuin aiemmin. Esimerkiksi valvominen: Vaikka valvominen väsyttää järkyttävän paljon, en silti stressaa siitä. Tiedän jo kokemuksesta, että ennen pitkää lapsi nukkuu. Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin meillä nukutaan kokonaisia öitä. Sillä, kuinka pitkä aika niihin kokonaisiin öihin on, ei ole oikeastaan väliä. Tärkeintä on, että TIEDÄN, että kyllä tämä tästä joskus helpottaa. Ensimmäisen ja vielä toisenkin lapsen kohdalla ahdistuin hankalissa vaiheissa, koska en osannut ajatella vaiheen olevan väliaikaista.  

Kolmas lapsi on kaiken kaikkiaan tuonut mukanaan rentoutta ja levollisuutta. Kolmannen vauvan kohdalla tiedän, miten järkyttävän nopeasti vauva onkin jo viisivuotias! Ensimmäisen ja toisen lapsen vauva-aika tuntui loputtoman pitkältä. Nyt heijailen kolmatta vauvaani ja iloitsen jokaisesta hetkestä, kun hän vielä on vauva. Välillä haluan kaksin käsin pitää kiinni tästä hetkestä ja helliä pikkuvauvaani. Samalla kuitenkin iloitsen hänen kasvustaan. Muistan, miten hauskoja ja suloisia taaperot osaavat olla. Eikä tuleva tahtoikäkään tunnu kovin hankalalta ajatukselta tämän kolmannen kohdalla, koska niitäkin vaiheita on tässä perheessä eletty jo monta vuotta ensimmäisen ja toisen lapsen kanssa.

On kiinnostavaa ja riipaisevaakin seurata omaa kasvuani äitiydessä. Muistelen lämmöllä ja hellyydellä sitä epävarmaa nuorta äitiä, jollainen olin viisi vuotta sitten. Muistan, miten kovasti tahdoin ja yritin olla paras mahdollinen äiti. Muistan, miten joskus itkin, kun vauva itki, eikä heti rauhoittunut. Muistan, miten tein kaikki soseet vauvalleni itse parhaista mahdollisista raaka-aineista ja kanniskelin niitä kylmälaukussa mukanani missä vain vauvan kanssa kuljin.

Paljon on noista vuosista muuttunut, mutta edelleen olen epävarma. En oikeastaan edes tahdo olla näennäisen varma äiti, joka tietää, miten hommat hoidetaan. Jos jotakin epävarmuuteen liittyen on viidessä vuodessa muuttunut, niin se, että tänään voin suurella rentoudella todeta, että olen epävarma. Miten voisinkaan olla varma?

Jokainen kolmesta lapsestamme on oma, ainutkertainen persoonansa. Vaikka monet lasten perushoitoon liittyvät asiat sujuvat rennosti ja varmasti, jokaisen lapsen kohdalla tulee tilanteita, että mietin, miten tähän olisi paras suhtautua. Ja koen epävarmuutta. Kolmannen lapsen kohdalla en enää koe painetta olla muiden silmissä mahdollisimman hyvä äiti. Nyt tiedän olevani paras mahdollinen, erehtyväinen, epävarma, mutta täynnä rakkautta oleva äiti omille lapsilleni.     

Miehen tekemä hedelmärahka odottaa herkuttelijaa tämän blogitekstin kirjoittamisen jälkeen :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti